Hei, olen unohtanut kirjoittaa..tässä nyt taas jotain höpöttelyy..

 

Elämä ollut tasaista, työt loppui ja työttömän elämä jatkuu, tallilla pikku työ hommia sillon tällön, unelma hommaa ja ilmasta <3 Mietin mikä musta tulee "isona" ?? mitä haluis tehä, mitä pystys? No jos sais vaan kasattua kunnolla ittensä nii vois alkaa kunnol miettii :) 

Tajusin, et eräät valehtelee mulle, kaikkiin oon vankina, ei mulla oo muuta! Kaikki pyörii miehen ja kavereitten ympärillä, yrittää nyt olla normaali ja elää normaalisti, niitten mieliks. Miten muuttaa ittee, jos ei voi, mut haluaa? V*tuttaa olla siinä et oot kaikille, KAIKILLE, paitsi äitille se toinen vaihtoehto.. Elän oma päivän tallilla silleen, et mulla on helppo olla ja mulla on hepat kavereina, ja jonkinlaisina terapeutteina, koska se on ollu mulla aina haave, hevos-ala, vaikee lähtee toteuttaa, mut haave.

Nyt en taaskaan kerkee kirjotella enempää, mut koitan pian...

 

Moi moi <3

Arki ollut normaalia, stressi jatkuu, mieli menee vaan matalammaksi...

 

Sain viimeisen ajan mielenterveystoimistolle, puhuin asioita normaaliin tapaan, elämästä...

olin vapautunut kun siellä ei tarvitse käydä enää, jos ei halua... nyt kaipaan takaisin, kaipaan suoraan osastolle, haluan sittenki puhuu kaikesta, mistä en vuoden aikana ole puhunut, pahasta olosta....vittu...en halua puhua tuntemattomalle ihmiselle, en vaan halua, tiiän että on luottamuksellista, mutta en luota keneenkään, mitä mulle on tapahtunu?!!?

Mun elämä on tuhottu, sekä minä, että miljoona muuta, mitä teen? Ei vaan jaksa, oon saanu miljoonia paniikkikohtauksia, en haluu puhuu siitä yhtään kellekkään, en äitille, enkä ees miehelleni, en vaan luota, pitääkö kaikki tää paska pitää mun itseni sisällä? Vaikka kuin haluu saaha mut puhuu, ei se vaan onnistu, miks kukaan ei ymmärrä, mä oon sulkeutunu, mun omaan elämään....vittu että tää on paskaa...!!! Kukaa ei ees ymmärrä mua mun normaali elämisessä, nii miks ymmärtäs mun pahaa oloo, kyllä moni sanoo että ymmärtää, ne ei vittu ymmärrä yhtää mitää!!! MULLA ON PASKA OLLA!!! SAATANA mää en jaksa! 

 

Kiitos!

Välillä mietin miksi elämä on vaikea. Oma kohtaiset kokemukset vetävät miettimään, miksi edes elän? Vaikka välillä on hetkiä, että kaikki on hyvin, niin aina on alamäki vastassa. Toivoisin, että elämä voisi kaiken tämän vuoristoradan keskellä olla välillä tasaista, mukavaa perus arkea, vaikka loppujen lopuksi sekään ei ole hyväksi. On hyvä, että elämä koulii välillä, mutta väliin se on niin rankkaa, että sitä ei jaksaisi enää. Se tunne kun haluaisi päättää kaiken tämän, on vaan niin turhautunut olo, kaikkialla vallitsee vaan paskaa!Oma elämä on pientä siihen nähden, mitä moni muu on elämästään kertonut ja kokenut, mutta ihmiset ovat yksilöitä, jokaisella oman mitta-asteen vaikeudet, minulla ne on itselleni rankkoja, vaikka jollekkin tämä on pientä.

Olen yrittänyt ottaa elämästä kaiken hyvän, se mikä minusta itsestä tuntuu hyvälle, kaiken sen mitä rakastan, ja jättää kaiken pahan taakseni, mutta arkisissa asioissa se vaan tulee takaisin, niiden kanssa on vain elettävä, päivä kerrallaan.

Kun pysähtyy hetkeksi miettimään, mitä varten täällä ollaan, mitä ihmiset täällä tekevät? Ihminen tekee töitä, elää vain rahan takia, että pystyy elättämään itsensä ja perheensä. Mitä järkeä siinä on? Itse ajattelen sen niin, että halu elää ja rakastaa toista ihmistä, antaa rakkautta ja ottaa sitä vastaan. Kun ihminen jää yksin, se ei voi antaa rakkautta, eikä ottaa vastaan. Pyritään kaikki tukemaan toisia, ja olemaan hyvä ja rakastamaan toisiamme, sillon kaikilla on helppoa! 

~Kipu kasvattaa, elämä opettaa, se mikä ei tapa, vahvistaa!!~

 

Itsetunto, asia, jota oon koittanu tavotella koko ikäni. Asia, joka on ollu helvetin vaikee saavuttaa. Kun sen on hetkeks ees saanu jotenkuten kasaan, nii sit taas joku musertaa sen. Mulla on ollu aina haaveena saaha terve itsetunto ja varsinki viime vuosina se on ollu mun suuri unelma.

Mulla on melko rankat taustat väkivallan osalta, ja oon liian usein saanu kuulla ja kokea, että en oo tarpeeks hyvä eri muodoissa. Mulle puhkes masennus, sitä kautta tuli paniikkihäiriöt, sosiaalikammot yms. Jouduin melkein uudestaan opettelemaan kaupoissa yksin liikkumisen, "virallisten" puhelujen soitot, kaikki nuo silti on vaikeita tehdä vieläkään. Läheiset kyllä auttaa, mutta kaikkeen nekään ei pysty. Oon ottanu asenteen, että elän päivä kerrallaan ja katon mitä huominen tuo tullessaan. Katon joka päivä peiliin ja , kysyn iteltä miksi? Miks oon niin ruma? Miks pidän itteeni läskinä? Miksi, miksi, miksi..!? Miks en voi olla vaan niinku muut? Oon yrittäny tappaa itteeni useasti, siinä onnistumatta. Kuitenki tänään, ku mä katoin peilistä, mä pystyin oikeesti sanomaan ittelleni, että mä olen kaunis. EI, en oo täydellinen, mutta riittävän kaunis itselleni.

Mulla on arpia, aknea, selluliittiä, paniikkihäiriö, en oo fitness kunnossa yms. silti mä nään nyt olevani hyvä just sellasena, eikä mun täydy olla yhtään sen enempää tai vähempää, ku mitä oon.

Paljo on vielä asioita, mitä mun pitää muuttaa, mutta ensimmäistä kertaa elämässäni mä kykenen hyväksymään itteni tällaisena, välittämättä muiden mielipiteistä, se saatanan muija, joka elää itselleen ja läheisilleen, joka yrittää omalta osaltaan tehdä maailmasta parempaa paikkaa. En tiiä, mikä on fiilis huomenna, mutta sen tiedän, et oon onnistunu tavotteissa, ja pyrin pitämään tästä kiinni ja nauttiin tästä täysillä!

 

-Kiitos-

 

Olen 19 vuotias, Pohjois-pohjanmaalla ikäni elänyt. Harrastan tällä hetkellä autojen laittamista/värkkäämistä, mutta hyvin vähän, koska siihen ei ole mahdollisuutta, tilan puutteen ja rahan takia.

Kerron elämästäni masennuksen kanssa, sillä välillä tulleet ylä- ja alamäet, tähän hetkeen asti. Minulle todettiin keskivaikea masennus viime juhannuksena (2015). Sinä vuonna oli paljon vaikeita aikoja. 

Vuonna 2013-2014 vanhempani erosivat ja minun oli päätettävä, lähdenkö pois tutusta ympristöstä pois kavereiden ja tuttujen luota ja keskeytän opiskeluni vai jäänkö asumaan silloisen poikaystävän luo. Päätin jäädä... jatkoin kouluani poikaystäväni luota ja pidän yhteyttä äitiini paljon täältä käsin. Äiti on aina ollut lähellä sydäntäni ja pelastava enkelini, myös silloin kun ei ole tiennyt asioista. 

Kun äitini ja veljeni muuttivat kauemmas, tuntui se vaikealta, koska tukea ei ollut lähellä. Sain kuulla, että veljeni erosi, ja hän tuli asumaan 1 kk poikaystäväni luo, koska työt olivat täällä. 

Tuli 2015 kevät, valmistuin silloin ammattikoulusta ajoneuvoasentajan papereilla. Alkoi kesälomat ja kaikki meni hyvin, kunnes juhannuksena erosimme. Muutin kaverini kanssa asumaan, join kolme viikkoa putkeen, päivittäin, kunnes tuli stoppi. Silloin äitini huomasi, että kaikki ei ole hyvin. Hän halusi, että hakisin apua. Hain apua, jolloin meinasin joutua osastolle. Mutta siitä lähti mun "kallon kutistus". Nyt olen käynyt reilun puoli vuotta terapiassa, ja olen parantumaan päin. Paniikkikohukset on lisääntynyt tällä hetkellä ja vähän lisää ahdistusta, mutta toivon, että ne helpottaisi ajan satossa.

Hyvää kesää kaikille! :)