Välillä mietin miksi elämä on vaikea. Oma kohtaiset kokemukset vetävät miettimään, miksi edes elän? Vaikka välillä on hetkiä, että kaikki on hyvin, niin aina on alamäki vastassa. Toivoisin, että elämä voisi kaiken tämän vuoristoradan keskellä olla välillä tasaista, mukavaa perus arkea, vaikka loppujen lopuksi sekään ei ole hyväksi. On hyvä, että elämä koulii välillä, mutta väliin se on niin rankkaa, että sitä ei jaksaisi enää. Se tunne kun haluaisi päättää kaiken tämän, on vaan niin turhautunut olo, kaikkialla vallitsee vaan paskaa!Oma elämä on pientä siihen nähden, mitä moni muu on elämästään kertonut ja kokenut, mutta ihmiset ovat yksilöitä, jokaisella oman mitta-asteen vaikeudet, minulla ne on itselleni rankkoja, vaikka jollekkin tämä on pientä.

Olen yrittänyt ottaa elämästä kaiken hyvän, se mikä minusta itsestä tuntuu hyvälle, kaiken sen mitä rakastan, ja jättää kaiken pahan taakseni, mutta arkisissa asioissa se vaan tulee takaisin, niiden kanssa on vain elettävä, päivä kerrallaan.

Kun pysähtyy hetkeksi miettimään, mitä varten täällä ollaan, mitä ihmiset täällä tekevät? Ihminen tekee töitä, elää vain rahan takia, että pystyy elättämään itsensä ja perheensä. Mitä järkeä siinä on? Itse ajattelen sen niin, että halu elää ja rakastaa toista ihmistä, antaa rakkautta ja ottaa sitä vastaan. Kun ihminen jää yksin, se ei voi antaa rakkautta, eikä ottaa vastaan. Pyritään kaikki tukemaan toisia, ja olemaan hyvä ja rakastamaan toisiamme, sillon kaikilla on helppoa! 

~Kipu kasvattaa, elämä opettaa, se mikä ei tapa, vahvistaa!!~